Kirjaesittelyssä Olga Tokarczukin: Alku ja muut ajat

Anja Suo­ni­nen

Kir­ja oli minul­le tai­de­teos, sii­nä oli oma­pe­räi­nen tapa jäsen­tää tari­nat. Kir­jaan sisäl­tyi taval­laan mon­ta tari­naa, jois­ta syn­tyi kak­si pää­haa­raa: Kylän elä­män kuvaus ja ”Opet­ta­vai­nen peli yhdel­le pelaa­jal­le”. Ohi­tan tämän kah­dek­sas­ta maa­il­mas­ta ker­to­van pelin, sii­hen syven­ty­mi­nen vaa­tii oman lukukokemuksensa.

”Aika tekee työ­tä ihmi­sen mie­len sisäl­lä. Sitä ei ole ole­mas­sa mis­sään sen ulkopuolella.”

Tari­nois­sa kul­la­kin on oma aikan­sa, ihmi­sil­lä, eläi­mil­lä ja kas­veil­la. Mihin­kään ei pysäh­dy­tä pit­käk­si aikaa, kul­je­taan 1.maailmansodan ajois­ta (1914) kol­men suku­pol­ven ajan lähes nyky­päi­vään. Ympä­röi­vän yhteis­kun­nan tapah­tu­mat kuva­taan ihmis­ten elä­mäs­sään koke­mi­na. Minus­ta vai­kut­ta­vin­ta oli Genowe­tan hal­vaan­tu­mi­nen hänen näh­ty­ään juu­ta­lai­siin koh­dis­te­tut raa­kuu­det. Myös muut sodan aiheut­ta­mat ihmis­ten jul­muu­det kuvat­tiin rea­lis­ti­ses­ti; sel­lai­sia me ihmi­set olem­me olleet toisillemme.

” Nai­set oli­vat aina olleet astioi­ta, jois­ta ihmis­kun­ta tih­kui ulos.”

Jo kir­jan alus­sa koh­taa­vat kak­si nais­ta, joi­ta pidin pää­hen­ki­löi­nä­ni: Genowe­ta ja Täh­kä. He molem­mat oli­vat vah­vo­ja nai­sia, koki­vat syn­ty­mää, kuo­le­maa, rak­kaut­ta ja väki­val­taa. Molem­mat myös menet­ti­vät pal­jon. Genowe­tan elä­mäs­sä oli aineel­lis­ta rik­kaut­ta, mut­ta tyh­jyyt­tä. Täh­kä oli köy­hä ja syr­jit­ty, mut­ta hänel­lä oli tie­tä­mi­sen ja tun­te­mi­sen voima.

Myös luon­to oli kir­jas­sa tär­keäs­sä osas­sa. Minus­ta oli hie­noa kuvauk­set ome­na­puun ja pää­ry­nä­puun vuo­sis­ta; mah­ta­va voi­ma maa­il­man tapah­tu­miin oli hedel­mä­puil­le­kin annettu!

Kir­ja oli help­po lukea kun löy­sin sii­hen oman tek­niik­ka­ni; kes­ki­tyin tari­noi­hin, rea­lis­ti­siin kuvauk­siin ihmis­ten arki­ses­ta elä­mäs­tä ja nii­hin sopi­vas­ti liit­ty­viin fan­t­asioi­hin­kin – joi­ta kir­jas­sa riit­ti. Uskon­nol­li­siin tee­moi­hin en myös­kään pysäh­ty­nyt kun en nii­tä tun­te­nut. Mah­toi­vat­ko­han olla kir­jai­li­jan omaa tai yli­pää­tään puo­la­lais­ta tulkintaa.

Kir­ja ei ollut ahdis­ta­va, mut­ta ei sii­nä huu­mo­ria­kaan ollut. Se ei ollut myös­kään toi­vei­kas. Luet­tua­ni sen en ollut tyh­jä, mut­ta jotain jäin kai­paa­maan. Valon pil­kah­dus­ta, oli­han tari­na maa­il­man­kaik­keu­den keskipisteessä.

Kun olin jo tämän kir­joit­ta­nut, luin että kir­jan taus­tal­la on Olga Tokarczu­kin oman iso­äi­din elä­mää. Hän on ker­to­nut koke­muk­sis­taan sodan jul­muuk­sien vuo­si­na. Var­maan­kin holo­kaus­tin, nat­si­mie­hi­tyk­sen ja neu­vos­toa­jan koke­muk­set ovat sel­lai­sia, jot­ka him­men­tä­vät tämän kir­jan tee­moi­hin liit­tyen sitä toi­veik­kuut­ta, jota kai­pa­sin. Nii­den vai­ku­tuk­set ulot­tu­vat monen suku­pol­ven elä­mään, ja tie­ten­kin myös kulttuuriin.

Olga Tokarczuk sai tuo­tan­nos­taan Nobe­lin kir­jal­li­suus­pal­kin­non vuon­na 2018.

Jyväs­ky­läs­sä 12.5.2026